Kostianvirran taistelukuvaus

Pälkäneen taistelu 3.–6.10.1713

Pälkäneen Kostianvirran taistelu käytiin Ruotsin kuninkaan Suomen armeijan ja Venäjän armeijan välillä 3.–6.10.1713. Se oli osa Ruotsin ja Venäjän välistä suurta Pohjan sotaa (1700–1721).
Suomen armeijaa Kostianvirran taistelussa komensi kenraalimajuri Carl Armfelt ja venäläisiä amiraali Fjodor Matvejevitš Apraksin. Taistelupaikalla oli 3 400 suomalaista ja alle 15 000 venäläistä.

Perinpohjaisesti lyödyn Suomen armeijan tappiot olivat alle 600 kaatunutta ja yli 200 miestä menetettiin sotavangiksi. Venäläisillä oli virallisen tiedon mukaan runsaan sadan kaatuneen menetykset, luultavasti kuitenkin hiukan enemmän, mutta joka tapauksessa selvästi alle vastapuolen tappioiden.

Tukholmassa istuva kuninkaallinen neuvosto oli 1712 kieltäytynyt lähettämästä Suomeen apujoukkoja ja seuraavan vuoden alussa Suomen maaherrojen anomia lisävaroja. Suomen armeijan ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Georg Lybecker oli samalla Viipurin läänin maaherra (läänin pääosien jouduttua 1710 venäläisten miehittämäksi).

Kuningas Kaarle XII ei ollut myöntänyt hänelle valtuuksia komentaa toisia maaherroja. Niinpä toiset maaherrat epäsivät Suomen armeijalta vuoden 1713 alussa enemmät verotulot vedoten siihen, että läänit olivat maksaneet armeijalle jo enemmän kuin niiden oli ollut määrä toimittaa.

Huoltokatastrofin kruunasi kuninkaan kaukaa Turkista käsin määräämä varallisuusvero, jolla sotajoukot oli määrä varustaa ja huoltaa mutta joka ensi alkuun määrättiin niin alhaiseksi, että armeijalle ohjautuvat verovarat dramaattisesti pienenivät.

Niinpä oltiin siinä tilanteessa, että ylivoimaisen maihinnousuarmeijan haastaessa toukokuussa Suomen armeijan viimeksi mainitun huolto oli turvattu vain noin kuukaudeksi. Kuitenkin sotatoimet tulivat vuonna 1713 kestämään noin kuusi kuukautta. Asetelma oli Suomen armeijan kannalta kestämätön ja toivoton.

Ruotsalaiset olivat pitkään uskoneet, etteivät venäläiset huoltovaikeuksien ja kehnojen teiden vuoksi pystyisi tuomaan köyhään Suomeen suurta armeijaa, mutta nämä ratkaisivat huoltokysymyksensä tuomalla tarvitsemansa muonan ja sitä paitsi tykistön kaleerilaivoillaan. Se, ettei Suomesta pakkoverotuksellakaan olisi saanut riittävästi muonaa suurelle armeijalle, ei siis haitannut venäläisten selviämistä seuraavan talven yli.

Lybecker ei alivoimaisilla joukoillaan uskaltanut antautua taisteluun venäläisten kanssa vaan antoi näiden kesän loppuun mennessä vastarinnatta ottaa koko Uudenmaan ja etelärannikon haltuunsa. Osavastuun huonosta tuloksesta kantoi neuvosto, joka 30.5. hylkäsi Lybeckerin pyynnön lisäjoukkojen lähettämisestä Ruotsista Suomeen. Huollon puutteet naulitsivat Lybeckerin joukkoineen ennen pitkää Hämeenlinnaan, josta hän pystyi lähettämään vain aivan liian pieniä joukko-osastoja hidastamaan venäläisten etenemistä Turun suuntaan.
Hämeenlinnan Lybecker oli valinnut osaksi sen vuoksi, että sieltä pääsisi perääntymään pohjoiseen tarvitsematta pelätä saarroksiin joutumista.

Heinäkuun loppuun mennessä neuvosto oli kypsynyt näkemään, ettei Lybecker ollut tehtäviensä tasalla ja hänen toimintansa herätti Suomessa suuttumusta ja suoranaista vihaa. Neuvosto kutsui hänet Tukholmaan. Ylipäälliköksi määrättiin kenraalimajuri Carl Armfelt.
Amiraali Fjodor Apraksinin armeija lähti syyskuun loppupuolella Helsingistä kohti Hämeenlinnaa. Sen vahvuutena oli 15 000–17 000 miestä ja mukaan otettiin kuukauden muonat.

Tsaari Pietari Suuri oli määrännyt Apraksinin lyömään Armfeltin armeijan tai ainakin karkottamaan sen niin kauas Sisä-Suomeen, ettei siitä koituisi selustauhkaa eikä se pystyisi yhtymään Ruotsista mahdollisesti lähetettävän apujoukon kanssa. Armfelt vetäytyi sovinnolla Hämeenlinnasta, koska venäläisillä oli käytössään monta tietä hänen selustaansa eikä rappeutuneesta linnasta ollut puolustuksen lukoksi. Armfeltillä oli armeijassaan kaikkiaan 7 200 miestä. Sairastuneiden sotilaiden määrä oli vain puolet siitä, mitä se oli ollut kesäkuussa. Se johtui armeijan paikallaan pysymisestä.

Armfelt ei aikonut taistelutta jättää taakseen Hämettä, jonka voimavarat oli nyt valjastettu hänen armeijansa huoltamiseen. Jos hän olisi peräytynyt Hämeestä, matkaa olisi pitänyt jatkaa Etelä-Pohjanmaalle saakka, jossa vasta huolto olisi voitu turvata. Silloin olisi oltu aivan liian kaukana odotettavasta ruotsalaisesta apujoukosta. Tällaista apujoukkoa Ruotsista ei lopulta lainkaan lähetetty. Armfelt ryhmitti 3 400 miestä puolustamaan Pälkäneen Kostianvirran kapeikkoa. Parin kilometrin pituinen, kapea mutta syvä Kostianvirta laski Pälkänevedestä Mallasveteen.

Virran pohjoisrannalle rakennettiin varustuksia ja tykkipattereita. Loput miehistään Armfelt sijoitti vartioimaan rinnakkaisten teiden vesikapeikkoja muun muassa Tyrväälle, Tampereelle, Lempäälään ja Valkeakoskelle. Nostoväkeä hän ei yrittänytkään koota.

Apraksinin armeija saapui aivan kuun lopussa Kostianvirralle. Mukanaan se kuljetti väestöltä pakko-otettua karjaa ja heinää.
Apraksin huomasi pian, että vastarinta oli päättäväistä eikä virran ylittäminen ollut helppoa. Niinpä hän antoi purkaa lähiseutujen taloja ja latoja ja rakentaa suuren joukon lauttoja. Venäläiset olivat varmaankin tottuneet ylittämään maansa mahtavia jokia tällaisin keinoin.
Lokakuun 6. päivän aamuyönä 6 000 venäläistä ylitti Mallasveden tullen Kostianvirran puolustusasemien luoteispuolelle Mälkilään. Yö oli tyyni ja kylmä ja paksu sumu peitti ruhtinas Mihail Golitsynin johtaman maihinnousuosaston.

Armfelt oli tietoinen venäläisten aikeista ja piti osaa miehistään valmiina siirtymään maihinnousun torjuntaan. Nämä pystyivätkin karkottamaan ensin maihin nousseet venäläiset takaisin veteen saakka. Maihinnousujoukko oli kuitenkin liian suuri torjuttavaksi niillä voimilla, jotka Armfelt pystyi Mälkilään irrottamaan (jalkaväkeä 1 000 ja ratsuväkeä 700 miestä).

Kauempana lännessä maihin kahlanneita venäläisiä vastassa ei ollut ketään ja sinne määrätty ratsuväki oli suurelta osaltaan haluton samanlaiseen raivokkaaseen päällekarkaukseen kuin jalkaväki oli omalla lohkollaan tehnyt. Osa suorastaan pakeni paikalta.
Lybeckerin perääntymisen tuottama demoralisoituminen näkyi ratsuväen käytöksessä. Jonkin verran siihen vaikutti myös hevosten sotaan ja ammuskeluun tottumattomuus, minkä vuoksi niitä oli vaikea saada rynnäköimään vihollista vastaan.
Niinpä Armfeltin ei auttanut kuin vetäytyä ja antaa venäläisten ottaa Mälkilän rannat haltuunsa.
Mälkilässä urhoollisesti taistellut Turun läänin jalkaväki kärsi ruotsalaisten joukko-osastoista ylivoimaisesti suurimmat tappiot, nähtävästi perääntyessään ja viivyttäessään maihinnousujoukkoja.

Taistelun jälkeisen verilöylyn painopiste ennemminkin täällä kuin Kostianvirralla. Nämä joukot vetivät maihinnousuosaston peräänsä eikä se siten sulkenut sen selkäpuolella Kostianvirralla vielä olevilta puolustajilta kaikkia pohjoiseen vieviä teitä niin kuin se varmaankin hyvin olisi voinut tehdä. Armfeltin tappiot olisivat silloin olleet vielä suuremmat.

Menetettyään Mälkilän Armfelt lähetti Kostianvirralla oleville joukoille käskyn lähteä perääntymään. Vihollinen hyökkäsi virralla 8 000 miehen voimin, mutta alivoimaiset puolustajat pystyivät estämään sen pääsyn joen yli. Miehet olivat menestyksestään haltioissaan eivätkä heti noudattaneet käskyä irtaantua. Sillä tuskin kuitenkaan oli jatkon kannalta ratkaisevaa merkitystä, sillä venäläiset pääsivät joka tapauksessa kapean virran yli heti, kun puolustus herpaantui. Venäläisten ratsuväki seurasi perääntyviä puolustajia. Ratsuväen yhtenä päätehtävänä silloisessa sodankäynnissä oli hakata maahan pakoon lähtenyt, taistelumuodostaan luopunut ja sille selkänsä kääntänyt jalkaväki, ja sen venäläiset vihollisilleen nyt parhaansa mukaan tekivät. Taistelu päättyi Armfeltin armeijan täydelliseen tappioon.

Lähemmäs 600 puolustajaa kaatui ja yli 200 joutui vangiksi. Venäläisten kaatuneet jäivät heidän virallisten tietojensa mukaan runsaaseen sataan mieheen. Armfeltin Pälkäneellä ollut tykistö jäi venäläisille. Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit hajosivat taistelun jälkeen melkein kokonaan miesten lähtiessä ajan tavan mukaisesti huolehtimaan vihollisen hallussa olevalle alueelle jääneistä omaisistaan. Aika monet savolaisista palasivat kuitenkin pari kuukautta myöhemmin riviin. Myös monet muut jalkaväkirykmentit olivat huomattavasti alle puolet määrävahvuudestaan paitsi Pohjanmaan rykmentti, jolla taistelun jälkeenkin oli vielä jotain mitä puolustaa.

Sotilaskarkurien määrä oli tässä vaiheessa arviolta 2 600–2 700, joista tosin sunnilleen puolet oli karannut aikaisemmin kesällä ja alkusyksyllä.
Miehet olivat jo Lybeckerin alaisuudessa halunneet taistella, mutta tämä oli vain perääntynyt vihollisen edestä ja turmellut moraalia.
Toisaalta Lybecker oli kannattanut sotilaskarkureiden ampumista. Armfelt lupasi heille armahduksen, mikä tuotti paljon parempia tuloksia kuin kovien rangaistusten linja.

Laajan sotilaskarkuruuden vuoksi ja hajotettuaan joukkonsa pitkin Hämettä Armfelt oli Pälkäneellä venäläisiin nähden niin alivoimainen, että hänen mahdollisuutensa selviytyä voittajana olivat melkein olemattomat. Vuonna 1712 Kymijoella saavutetun näennäisen menestyksen sokaisemana hän kuvitteli voivansa pysäyttää vihollisen asettumalla joen varteen siilipuolustukseen. Silloin venäläiset eivät olleet niin tosissaan pyrkineet joen yli kuin nyt.

Venäläinen päällystö kysyikin heidän leiriinsä lähetetyltä Armfeltin upseerilta, miksi Armfelt oli lainkaan yrittänyt pitää Pälkäneen kapeikon, kun hänellä oli niin vähän miehistöä ja hän tiesi venäläisten voivan päästä järven yli. Mutta Suomen armeija oli jo niin usein vain perääntynyt, että sen kuri ja koossa pysyminen olisivat vaarantuneet, jos uusi ylipäällikkö olisi jatkanut edeltäjänsä malliin. Lybeckerin vihattu ja häpeälliseksi koettu pakoilu pakotti hänen seuraajansa menettelemään toisin.

Apraksinin joukkojen rohkea vesistönylitys ja isku passiivisesti paikallaan pysyttelevän puolustajan selkään ratkaisivat taistelun.
1800-luvun venäläinen hyökkäyksellisyyttä ja urotöitä palvova sotahistorioitsija A. Z. Myšlajevski ihmetteli ylivarovaiseksi ja epäröiväksi leimaamansa Apraksinin päättäväisyyttä, mutta tämän ei nyt tarvinnut olla varovainen, kun kaikki taistelun olosuhteet olivat hänelle niin edulliset.

Venäläisiä joukkoja palkittiin ajan tavan mukaisesti antamalla niiden ryöstää jonkin verran Pälkäneellä, Sahalahdella ja Hauholla.
Taistelun jälkeen Armfeltin oli joukkoineen peräännyttävä Tampereelle ja edelleen Etelä-Pohjanmaalle. Satakunta ja Varsinais-Suomi siirtyivät venäläisten käsiin. He miehittivät nyt koko Etelä-Suomea. Suomen kohtalo oli jo käytännössä ratkennut, vaikka sen sinetöitymiseen tarvittiin vielä Isonkyrön Napuen tappio ja Hangon Riilahden meritaistelun tappio. Suomen miehityskausi eli isoviha kesti vuoteen 1721.

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa pohjan sodassa 1700—1714, s. 319-322, Helsinki 2001.